Abstract: Artikkelissa tutkitaan miten kanoninen perinne ja suomalainen kirkkolainsäädäntö säätelevät Suomen ortodoksisen papiston asemaa ja hallinnollisia tehtäviä. Tutkimus nousee Suomen ortodoksisen kirkon kahtalaisesta perustasta: sitä määrittävät yhtäältä ortodoksisen kirkon kanonit, toisaalta Suomen lainsäädäntö. Niiden väliseen suhteeseen liittyy ajankohtainen keskustelu kanonisen perinteen ja valtiollisen lainsäädännön sovittamisesta. Artikkeli osoittaa, että kanonit ja kirkkolaki edustavat monella tapaa erilaista ymmärrystä papiston hallinnollisesta asemasta ja tehtävistä. Kanoninen traditio on korostuneen piispakeskeinen, mikä näkyy hiippakuntakeskeisyytenä ja piispainkokouksen asemassa paikalliskirkon ylintä valtaa käyttävänä elimenä. Piispoja lukuun ottamatta papiston hallinnollinen asema on kapea eikä seurakunnilla ole itsenäisyyttä hiippakunnasta. Kirkkolainsäädännön mukaan korkein valta kirkossa on maallikkoenemmistöisellä kirkolliskokouksella, jossa papisto on laajasti edustettuna. Kirkon yleiseen hallintoon osallistuvat hiippakuntapiispojen lisäksi maallikkojen ja papiston edustajat. Kanoninen perinne ei tunne kirkkoherran tointa, jolla on kirkkolainsäädännössä keskeinen rooli seurakunnan hallinnossa. Oletettavasti jatkossakin hyväksytään kanonisen perinteen ja maallisen lainsäädännön jännitteisyys, mutta Suomen ortodoksisen kirkon hallinonuudistuksen prosesseissa etsitään keinoja niiden nykyistä parempaan sovittamiseen.
Processing Request
No Comments.